Pidän mielelläni listaa kirjoista, jotka olen lukenut. Ajattelen sen motivoivan minua lukemaan aloittamani kirjat loppuun ja lukemaan enemmän. (Lista, jossa on yli 50 nimikettä näyttää luonnollisesti paremmalta kuin muutaman rivin töherrys.) En hyväksy listalleni kirjaa, josta osan olen vain selaillut tai jota en ole lukenut kunnolla.
Aloin aamulla miettiä, voinko laskea Thomas Pynchonin Huuto 49:n luettujen listalleni, kunhan saan sen luettua. Luen sitä ensimmäistä kertaa ystäväni suositeltua sitä; on vaikea kieltäytyä kirjasta, jota minulle on suositellut valtavasti arvostamani ihminen (ja vielä hänen annettuaan sen minulle lahjaksi). En hypi sivuja, lauseita tai sanoja. Keskityn siihen niin paljon kuin minulle on kirjaan mahdollista keskittyä ja käytän aikaani sen miettimiseen. Silti tuntuu siltä, että kirja ei vain läpäise aivokuortani. Pidän tekstistä, pidän hahmoista ja pidän tarinasta. Kuitenkin tuntuu jatkuvasti siltä, että jotain on jäänyt huomaamatta. Keskittyneenkin lukemisen jälkeen säpsähdän kesken kappaleen ja alan selailla sivuja taaemmaksi löytääkseni selitystä sille, mitä luen.
Onko kirja ymmärrettävä, jotta voi sanoa lukeneensa sen? Onko minun syytä lukea Huuto 49 useamman kerran (minkä varmaan teen joka tapauksessa) ennen kuin laitan sen snobbailulistalleni?
En yhtäkkiä keksi toista teosta, joka olisi aiheuttanut näin paljon päänvaivaa. Tämä voi tosin johtua siitä, että jos teksti on tuntunut turhan vaikealta, olen jättänyt pian kirjan kesken. Muistaakseni ainakin jonkun Umberto Econ romaanin kanssa kävi näin.
Ehkä kaikille teoksille pitäisi antaa vähintään kaksi mahdollisuutta. Tai ainakin useimmille. Ensimmäisellä lukukerralla esittäydytään, toisella ja kolmannella vasta tutustutaan. Ehkä pian luen tämän romaanin yhdeltä istumalta ja nyrpistän nenääni, jotka moittivat sitä vaikeatajuiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti